Olen Tuire Kangasniemi, kolmekymppinen koiraharrastaja Vaasasta. Juureni ovat lähtöisin tosin Keski-Pohjanmaalta Kannuksesta, tarkemmin sanottuna pienestä ja eläväisestä kylästä nimeltä Eskola. Vaasaan olen muuttanut vuonna 2014 ja vankasta keskipohjalaisesta juuresta huolimatta kutsunkin itseäni nykyisin vaasalaiseksi. Koirien lisäksi talouteen kuuluu myös mieheni Mikko.

Koirat ovat kuuluneet elämääni aina ja en muista lapsuuden kodistani aikaa, milloin meillä ei olisi ollut vähintään yhtä koiraa. Isäni harrastaessa hirven metsästystä, oli meillä perheessä yhdestä kahteen jämtlanninpystykorvaa kerralla.

Vuonna 2004 meille muutti oman jämptimme Turon pentu Veeti. Veetille sain opettaa yhtä sun toista, luonnehdittaisiinko vajavaisilla taidoillani. Talvet Veeti vietti vetäen pulkassa naapuruston lapsia ja kesät harrastimme omalla pihallamme piha-agilityä. Valitettavasti Veeti myytiin kuitenkin pois noin kolmen vuoden iässä perheeseen, jossa olisi enemmän aikaa opettaa sitä myös metsästyskoiraksi. Veeti säilyy kuitenkin aina muistoissani yhtenä tärkeimmistä koiristani. Veetin isä Turo sen sijaan jäi edelleen kannattelemaan Jämtlanninpystykorvan viittaa kotiimme, hänestä jouduimme luopumaan vuonna 2011 kunnioitettavassa kolmentoista vuoden iässä.

2006 tapahtui jotain maailman mullistavaa, sillä sain elämäni ensimmäisen oman koiran, walesinspringerspanieli Lukaksen, hienommalta nimeltään Twitters Big Cadet Blue. Luulen, että vanhempani tulivat lopultakin ajatukseen ettei jämtlanninpystykorvasta ehkä ole sellaiseksi harrastuskoiraksi, mitä oikeasti kaipasin. Lisäksi äitini halusi kipeästi lenkkeilykaverin, isänikin oli innostunut linnustamisesta. Walesinspringerspanieli tuntui siis sopivalta rotuvaihtoehdolta.

Lukas tarjosi perheellemme monipuolisesti viihdettä: milloin hän söi jouluherkut kokonaan yksin; varasti vaatteita pyykkinarulta; jahtasi naapurin kissaa; leikki lumessa; oli hellittävänä ja vain rakasti kaikkea mahdollista. Lukaksen kanssa pääsin tutustumaan eri harrastuslajeihin. Agilityn lisäksi kokeilimme myös tokoa ja jopa PK-hakua, mutta näihin innostukseni ei riittänyt kuitenkaan sen pidemmälle. Joskin taitojen suhteen varsinkin Tokossa rahkeet olisivat varmasti saattaneet riittää ihan virallisiin kokeisiinkin saakka. Agilityssä olimme aika hyviäkin,  emme kuitenkaan ikinä päässeet kisaamaan asti, sillä Lukas pelkäsi yli kaiken keinua eikä se oma kanttinikaan kyllä kisaamiseen riittänyt. Lukas ei myöskään pysynyt kuin vain aidatulla kentällä näpeissäni. Epävirallisissa kisoissa kävimme kuitenkin jokuseen otteeseen ja pääsääntöisesti pärjäsimme hyvin. Ykkösharrastukseksemme nousivat kuitenkin koiranäyttelyt. Kiersimme äitini kanssa näitä aika paljonkin ja tästä tuli myös meille yhteinen ajanviete. Menestystä emme sen kummemmin niittäneet, Lukas toki sai lopulta seitsemän vuoden iässä kaikki kolme sertiä kasaan, mutta valitettavasti käyttötuloksen puuttuessa jäi hän piilovalioksi.

Ensimmäisen vuoden Vaasassa asuin ilman koiraa, jos miestä ei lasketa. Olin saanut luvan hankkia koiran meille, sitten kun asuisimme omakotitalossa. Tämä ei käynyt, joten meille tuli lopulta koira. Olisin totta kai halunnut walesinspringerspanielin, mutta tässä asiassa emme tulleet yhteisymmärrykseen. Spanieleiden lisäksi olin aina miettinyt, että haluaisin joskus omistaa paimenen. Mutta mikä paimen se sitten olisi? Lopulta huomasin olevanin tutustumassa aina uudelleen ja uudelleen schapendoesiin. Ulkonäkö viehätti ja rotu vaikutti mukavan monipuoliselta. Kyselin eri kasvattajilta tarkempia tietoja rodusta ja lopulta päädyimme myös katsomaan näitä Vaasan koiranäyttelyyn. Muistan, kuinka ennen schapendoeseja oli pienempiä näyttelykoiria ja kun schapendoesejen kehä alkoi, muuttui ilmapiiri paikalla täysin: kehään tuli vipinää, vilskettä ja heiluvia häntiä. Tuomariakin jopa nauratti. Tapansa mukaisesti Mikko oli ollut tätäkin rotua ehkä hieman vastaan sen turkin vuoksi. Näyttelyn jälkeen hän kuitenkin sanoi ne merkitsevät sanat "ei se turkki ollutkaan niin paha" ja tästä alkoi pennun etsintä. Vielä saman vuoden loppukesästä meille saapui Elsa High Volts kennelistä Rovaniemeltä saakka. Siinähän se menee toinenkin, joten Saaga liittyi joukkoomme, myöskin High Volts kennelistä, vuonna 2019. Kiitos Riikka luottamuksesta!

Kasvattajan peruskurssin kävin vuonna 2019. Kennelnimen pohtiminen oli haasteellista. 2020 keksin nimen Yes Pänic parin viinilasillisen jälkeen ja kun en parempaakaan keksinyt hain tätä lopulta vuonna 2021 ja nimi myönnettiin minulle.

Tärkeintä itselleni koiran kasvatuksessa on terveys ja luonne. Pyrin ottamaan myös huomioon rotumääritelmän mukaisen ulkonäön. Koiran omistajana arvostan arjen helppoutta sekä hyviä harrastusominaisuuksia. Toivonkin, että mahdolliset kasvattini toisivat perheillensä sitä samaa iloa, mitä omat koirani tuovat minulle: tärkeitä perheenjäseniä, joiden kanssa arki on sujuvaa; sekä ihania ja palkitsevia yhteisiä hetkiä harrastuksiin ja vaikka kisakentille saakka jos intoa löytyy.

Kasvattajana haluan olla kasvatin omistajilleni samanlainen tuki, mitä omien koirieni kasvattajat ovat olleet minulle. Kiitos tästä Gunda ja Riikka! En pakota ketään pitämään yhteyttä, mutta olen mielelläni jakamassa kasvattieni ilot sekä surut mikäli kasvattieni omistajat näin itse haluavat.